Lauantaina se oli, tähänastisen Kallion-elämäni kaunein ja ehkä myös kamalin päivä.

Perjantaiöisen maratonpääsykoepänttäämisen jälkeen huomasin mennä nukkumaan liian myöhään, ja niinhän siinä kävi - pääsin ylös myös liian myöhään. Eipä muuta kuin jumpalle aamupalan jälkeen, mutta voi mutta, kahvia en ehtinyt edes ajatella keittää. No, tiesihän sen: poljettuani askelkyykkyjen jälkeen takaisin Alppiharjun juurelle Stuurenkatua ylös, olin haljeta päänsärkyyn ja yleiseen maitohapotukseen. Kofeiinia, perkele!

Onneksi on kuitenkin sellaisia ystäviä kuin K, joka erittäin onnekkaasti asuu vain muutaman korttelin päässä. Kaatoi mulle auliisti kahvia, suunnitteli piknikin, sai kauppaan ja Torkkelinmäelle puistoon iltapäivää viettämään. Ja iltaa, ja alkuyötä. Kaksi viinipulloa siinä meni, kulhollinen salaattia ja levy suklaata. Oli ihanaa.

Kamalan päivästä sen sijaan teki se älytön morkkis, jonka sai aikaan se yksi maailman pahin uutinen, jonka kuulin jo torstaina mutta sisäistin vasta siinä lauantain kieppeillä. Yhtä ei-niin-läheistä-mutta-kuitenkin-ihanaa ystävää ei enää ole.