Nainen huutaa ahdistunutta (ja ahdistavaa) huutoa suu apposen auki kohti kameraa (ja elokuvateatterissa istuvaa yleisöä). Naisen silmistä näkee, että se ei ymmärrä yhtään, mitä tapahtuu (siis elokuvassa, mitä tapahtuu elokuvassa). Nainen polttaa tupakalla reikää kankaiseen nenäliinaan ja katsoo siitä läpi  nähdäkseen. Nähdäkseen ja ymmärtääkseen, mitä todella tapahtuu ja mikä on pelkkää elokuvaa.

Elokuvan nainen on osa elokuvaa, sen lisäksi, että se elää oikeaa elämää, siis siinä elokuvassa.

Putositko?

Niin minäkin, käydessäni eilen katsomassa David Lynchin Inland Empiren.

Tavallaan putoaminen ja sellainen mitä hlvttiä fiilis oli kuitenkin ihan mainiota. Helpottavaa, kun ei aina tarvitsekaan ymmärtää kaikkea. Ja helpottavaa, että nyt ei sitten tarvitse myöskään ottaa itselleen ahdistusta mistään pitkään aikaan. Eilen tuli ahdistuttua ainakin yhden tavallisen kuukauden verran.