Ihanaa, että on pilvistä. Ihanaa, että sataa vettä (paitsi silloin, kun kävelen töihin). Ihanaa, että voi hyvällä omallatunnolla kaivaa illalla kaapista viltin ja kaivautua sen alle lukemaan. Ihanaa.

Mulla on sellainen paha taipumus (orastava adhd kaiken panikoinnin lisäksi?!), että kun ulkona on iltaisin valoisaa ja kaiken lisäksi lämmintä, tarttee tehdä jotain. Menee ikään kuin hyvää aikaa hukkaan, jos vain chillailee kotona eikä tee mitään. Ja sitten illat kuluu esimerkiksi K:n kanssa Kallion kuppiloissa karpalomehua siemaillessa ja maailmaa parantaessa (mikä on ihanaa, mutta kun on tällainen kotikissa niin sitten on), ja kun tulee kotiin, on jo liian myöhä ja tajuaa että olis vaikka voinut vaan koettaa olla tekemättä mitään.

Rentoutua ja ehkä jopa hiljentyä. (Kuinka utopistista!)

Mutta eilen, ah eilen, tämä kaikki onnistui, ja vielä niinkin yllättävässä paikassa kuin jumppasalilla. Kyllä, kutsukaa minua oudoksi, mutta minä hiljennyin jumppasalilla. Olin sellaisella legendaarisella keho ja mieli -tyyppisellä tunnilla, siis juuri sellaisella, joihin en ole ennen uskonut ollenkaan. Mutta nyt hengitystekniikka ja rauhallinen liike vain jotenkin taianomaisesti osuivat kohdalleen, kroppa ja pääkin lepäsivät.

Ja jumppasalin takanurkan patterista kuului hiljaista pulputusta, vähän kuin olisi satanut. Ihanaa.