Oma ääni löytyy, kun sen on ensin menettänyt.

Jotenkin tuo totuus tuntuu nyt kamalan selkeältä, syksyn kestäneen sisäisen mykkyyden jälkeen (ja nyt, ah neljän päivän flunssan jälkeen, pystyn hädin tuskin puhumaan oikeastikaan). Että ensin täytyy kokea täydellinen äänettömyys ja tunnottomuus, jotta löytää sisältään - itsensä.

Ja toisaalta, oma ääni löytyy hyväksymisestä. Siitä, että antaa periksi, elämälle, ja elää. Antaa omat suunnitelmansa to the hand of the Most High (njoo, olen kuunnellut viime aikoina todella paljon reggaeta), ja sallii elämän edetä, maailman opettaa. Alkusyksystä muistan ajatelleeni, että jokaisen on saatava tehdä omat virheensä. Ja minä todella tein, kyllä!

Mutta virheistä opittuani mulla on oma ääni. Jonkinlainen, edes hatara tunne siitä, että tiedän, miltä mä kuulostan, mihinpäin olen menossa ja mitä tekemässä (vielä ei tosin ole selvää, että miksi, mutta se nyt tässä elämässä tuskin koskaan selkiytyykään), nyt ja hämärässä tulevassa.

Niin, ja sitten on tietysti se Jah. Njoo, uskon. Bless, all of yous!