Nyt se sitten iski, 26-vuotiaana. Keski-ikä nimittäin.

Olen huomannut, että musta on tullut sillä lailla pikkuisen kärttyisä, helposti ärsyyntyvä ja hiljaisuutta kaipaava. Kaikki lähti siitä, kun tässä taannoisena lauantaiyönä heräsin naapurin heavymetal-tykitykseen puoli kolmen maissa.

Ajattelin ensin, että kyllä se siitä kohta joko väsyy tai sammuu. Odotin puolisen tuntia. Odotin toisen. Ei väsynyt, eikä sammunut. Vääntäydyin sen oven taakse, henkäisin pari kertaa syvään ja odotin et se kuulis mun "koputuksen".

Ei kuullut. Soitin poliisit.

Taisi olla rauhallinen viikonloppu, koska poliisi myös tuli paikalle noin kymmenessä minuutissa. Kovaääninen mieslainvalvoja sai huudella ja "koputella" muutamiakin minuutteja ihan rauhassa, ennen kuin naapuri edes kuuli ja avasi oven. Hiljeni sitten. Ha. Siitäs sai.

Muutamia viikkoja tämän jälkeen tulin lauantaina päivällä kotiin, kun toinen naapuri kantoi hyvin teini-ikäsiltä näyttävine kavereineen jotain sohvan näköistä asuntoonsa, kakkoskerrokseen. Tyypit huuteli toisilleen alaovelta sinne toiseen kerrokseen ja takaisin, ja v**tu oli noin joka kolmas sana.

Hmmmmpf.

Onko pakko pitää tyhjänpäiväistä mölinää, jos ei ole oikeasti mitään asiaa?

Kyllä elämä on sietämätöntä, kun sen joutuu tahtomattaan jakamaan keskenkasvuisten mölisijöiden ja kaiken maailman heavymetal-äijien kanssa. Täti täällä melkein heristelee nyrkkiä nyt.

[;)]