Mistähän se johtuu, että sunnuntaina se aina iskee?

Kamala jännitys. Eikä mikään ihan pieni vaan pahimmillaan sellainen, joka sattuu mahaan, vie ruokahalun ja saa kädet tärisemään.

Ehkä se on se suorittaminen, mikä ahdistaa. Se tunne, että pitäis aina olla vähän enemmän kuin mitä on, ettei koskaan riitä. Aina vähän kovempaa, korkeammalle ja paremmin.

Totta puhuen, koko tää Helsingin-alkuaika on tuntunut jokseenkin epätodelliselta, että mitä ihmettä mä nyt muka täällä teen? Kai se on vaan sitä, että etsii paikkaansa ja niitä ihmisiä, joiden kanssa tuntee olevansa oma itsensä ja kotonaan. Toki osa omaa paikkaa on jo löytynyt, ja onneksi myös useita ihania ihmisiä, mutta silti. Kun tuntuu, että ne rakkaimmat on niin kamalankamalan kaukana. Mutta kyllä tähän taas tottuu, kai.

Eilen muuten huomasin, että musta on tainnut tulla vanha. Itseäni huomattavasti nuorempi myyjäpoika teititteli mua lähikaupassa. Itkeäkö vai nauraa?