Osa 1. Tapahtui perjantai-iltana helsinkiläisessä ravintolassa.

Ystävät istuvat iltaa punaviinilasin ääressä. Puhe sorisee, nauretaan.

Sitten: Neekeri!

Humalainen, valkoinen ja keski-ikäinen suomalaismies huutaa ravintolan ovelta ja katsoo ystäväpiirin kahta tummaihoista. Neekeri, mies toistaa, nyt vähän aggressiivisemmin, ja ravintolanpitäjä menee pyytämään miestä ja tämän seurassa irvistelevää toista humalaista, valkoista ja keski-ikäistä suomalaismiestä poistumaan.

Miehet eivät poistu.

Toinen miehistä aloittaa sanaharkan ravintolanpitäjän kanssa. Sillä aikaa toinen tulee ystäväpiirin pöytään, työntää naamansa melkein kiinni toisen tummaihoisen kasvoihin ja sähisee taas: Neekeri. Sitten mies menee toverinsa tueksi sanailemaan ravintolanpitäjän kanssa. Tämä ottaa toista miestä hartioista kiinni ja yrittää ystävällisesti opastaa miehet ulos. Miehet eivät poistu.

Miehet eivät poistu ennen kuin ystäväpiirin suurikokoisin mies menee ja kirjaimellisesti heittää heidät ulos. Miehet ymmärätävät jäädä ravintolan ulkopuolelle, mutta vielä kadultakin he sättivät neekereitä.

Osa 2. Tapahtui lauantai-iltapäivänä rauhallisessa helsinkiläislähiössä kerrostalojen parvekkeiden alla.

Ystävykset kävelevät pyörätietä kohti metroasemaa, kunnes yhtäkkiä hämmentyneinä pysähtyvät tiellä seisovan pariskunnan luokse. Pariskunnan jaloissa, pyörätiellä, makaa humalainen, valkoinen ja keski-ikäinen suomalaismies, hengitys kulkee vielä mutta ymmärryksestä ei ole tietoakaan.

Pariskunta kertoo asuvansa pyörätien vieressä kulkevassa kerrostalossa, nähneensä miehen parvekkeeltaan ja soittaneensa ambulanssin. Jo kahdesti. Jo puoli tuntia sitten.

Ensimmäisellä kerralla sanoivat, että saattaa kestää. Toisella kerralla sanoivat, että saattaa kestää kaksikin tuntia.

Hetken asiaa päiviteltyään ystävykset jatkavat matkaa; turha kai tähän on neljän ihmisen jäädä ambulanssia odottamaan. Mukavaa illan jatkoa, pariskunta toivottaa ystävyksille, ystävykset takaisin pariskunnalle. Toivottavasti hän ei järkyty, pariskunta lisää vielä ja nyökkää ystävyksistä toiseen, tummaihoiseen mieheen. Ystävykset hymyilevät ja vakuuttavat, ettei.

Kaikkein järkyttynein lauantai-iltapäivänä, kuten myös perjantai-iltana, on ystäväpiirin valkoinen, nuorehko suomalaisnainen.

)))Jalkojen alla

))maa, nyt

)ei upota, mutta tuuli

pistää välistä puskemaan kuin suoraan seinään)))

)))Ja kun pysähtyy, huomaa

))että olisi päässyt helpolla jos

)olisi ymmärtänyt

jäädä paikalleen, ollut hiljaa, kun tuuli huusi kovimmin)))

(((Mutta maa, ei upota, nyt)))

Seuratessani tänään Zimbabwen tilannetta mieleen tulivat aiemmin siteeraamani reggaekuninkaan sanat, ehkä viisaimmat, joita olen lukenut, ikinä:

Emancipate yourselves from mental slavery, non but ourselves can free our minds. Eli suomeksi suunnilleen niin, että päästäkää mielenne henkisen orjuuden kahleista, vain me itse voimme vapauttaa mielemme.

Ja jos BBC:n upeaan Zimbabwe-blogiin on uskominen, ihmiset ovat todella päättäneet vapauttaa mielensä. Vai mitä sanotte seuraavasta (Esther, 28, Harare):

"This is something you couldn't find in Zimbabwe three months ago – somebody openly admitting that they support the opposition. Most of us believe that this whole delay is confirmation that opposition candidate Morgan Tsvangirai won the presidential election – –. And that's what's different – there used to be this fear that an intelligence operator would hear you and pick you up and beat you up, but people have become fearless about their political opinions."

Siis: "Tätä ei tapahtunut Zimbabwessa kolme kuukautta sitten – että joku avoimesti olisi myöntänyt kannattavansa oppositiota. Useimmat meistä uskovat viivytyksen todistavan, että opposition ehdokas Morgan Tsvangirai voitti presidentinvaalin – –. Ja juuri se on erilaista – ennen pelkäsimme, että tiedustelupalvelu kuulisi meidät ja ottaisi kiinni ja hakkaisi, mutta ihmiset ovat muuttuneet pelottomiksi poliittisten mielipiteittensä suhteen."

Ei voi muuta sanoa kuin että vau. Jah bless your children with your love and light!

Huokaus. Televisio kertoo, että Suomessa "koetetaan aktivoida ihmisiä äänestämään europarlamenttivaaleissa". Huokaus. Hyvähän se, että aktivoidaan, ja että äänestetään. Ja äänestetään rauhassa. Ja että vaalien tulokset saadaan pikemmin kuin reilussa viikossa (jos silloinkaan).

Syvä huokaus. Televisio ei kerro, ettei zimbabwelaisille ole vieläkään kerrottu virallista vaalitulosta, josta äänestettiin yli viikko sitten. No, ketä se enää kiinnostaisikaan. Meille riittää, että meitä aktivoidaan äänestämään europarlamenttivaaleissa.

Voimaton olo. Miksei yksi vapaustaistelu riittänyt, miksi 28 vuotta myöhemmin pitää laulaa yhä samoja taistelulauluja?

I 'n' I liberate Zimbabwe // No more internal power struggle. Ja taustalla pelko, että turhautuminen saa vallan ja muuttuu peloksi. Pidetään käsiä ristissä, pidetäänhän?

Muutamien päivien kuluttua olen asunut täällä Kallionkolossa kymmenen kuukautta. Se on kauemmin kuin kertaakaan sitten Saksasta paluun, ja se tuntuu hyvältä.

Olen päässyt pääni kanssa pitkälle viime kesästä, kun tuntui, että elämän vanha ja natiseva lautainen lattia pettää hetkenä minä hyvänsä. Niinhän se toki pettikin, ja nyt sanoisin (jos uskaltaisin), että onneksi. Siis sikäli, että jos virheistä ei opi, niin sitten ei mistään. Ja nyt tuntuu, että olen oppinut. Kerrankin! (Toivottavasti muistan tämän myös esimerkiksi puolen vuoden kuluttua.)

Kuluneella viikolla tein myös eräänlaisen vuosisiivouksen, tiedättehän, kevättä vasten vanhat pölyt pois kaappien perukoita, turhaa paperia ja rojua ulos, vanhoja vaatteita kirpputorille. Sellaistakaan en ole tehnyt kolmeen ja puoleen vuoteen. Ei ole tarvinnut, kun on vaihtanut maisemaa keskimäärin viiden kuukauden välein. Mutta nyt tosiaan tarvitsi, ja sekin tuntuu hyvältä.

Alkaa pian juuret kasvaa!